Moikka, vähän kuulumisia ajattelin nyt kirjotella kun on noi viime päivitykset ollut niin lyhyitä ja pikasia, etten oo niihin mitään ihmeellistä kerennyt kirjottelemaan. Joo siis tosiaan, oon nyt osastolla kuten taisin mainitakkin siitä niin tulin tänne eilen aamulla.. Täällä on ihan mukavat nää hoitajat tms.. Mutta mua ahdistaa kun kaikki muut ihmiset täällä on joku 4 kertaa pienempiä kuin minä. MITÄ IHMETTÄ MÄ TÄÄLLÄ TEEN KUN OON TÄMMÖNEN NORSU?? Todella ahdistavaa liikkua huoneestaan yhtään mihinkään mutta kait tähänkin tottuu.. syöminen on todella vaikeeta ollut viimeset viikot.. Ei meinaa maistua mikään ja jos maistuu niin sormet kurkkuun.. Miten se onkaan niin helppoa tunkea sormet kurkkuun ja oksentaa kaikki paska pihalle? Mä oon nyt muutaman päivän miettinyt syitä tähän, että miks ihmeessä oon koskaan ees lähtenyt tähän juttuun mukaan.. Kaikki syömisen kanssa pelleily on perseestä!
Vaava on oppinut paljon.. se ryömii, konttaa, nousee tukea vasten seisomaan ja yks päivä se seiso jo ilman tukeakin olohuoneen lattialla.. Mulla on ihan tolkuton ikävä sitä vaikka näänkin hänet joka päivä.. Eilenkin mies kävi vielä kahteen kertaan tässä ja tänään hetki sitten lähti kotiin. Itku silmässä hänkin.. Jotenkin niin surkeeta että mä oon itse aiheuttanut tän kaiken.. Mä satutan mun läheisiä ihmisiäni niin paljon etten pysty sitä ymmärtämään edes itse.
Keskustelin näistä mun omahoitajani kanssa joka on syömishäiriöstä parantunut noin 35-vuotias todella kaunis ja normaali painoinen nainen jolla ei ole enään mitään ongelmia syömisen tai oman kroppansa kanssa. Joku kymmenen mun läheistä ihmistä on huutanut mulle, että haluanko mä tosiaan tappaa itseni tähän? Joka kerta oon totuudenmukaisesti vastannut, että en todellakaan.. Mutta taas kerran helpommin sanottu kuin tehty.
Mulla on täällä osastolla paljon enemmän aikaa miettiä kaikkia asioita mun elämästä kuin normaalisti ja tuntuu, että näin muutaman päivän jälkeen pää halkee jo ihan kohta tähän kaikkeen.. Jos eräs ihminen näkee tänkin niin mulla on edelleen ikävä ja tuska.. <3
XOXO: Nansku
Täällä ollaan. Toivottavasti pääset muru jaloillesi. Turhaan et ole taistellut tähän asti vain antaaksesi nyt sairaudelle periksi. Pää pystyyn, uskon suhun. <3 minä.
VastaaPoistaMä toivon, etten pääsis niin mun ei tarvis kestää tätä paskaa.. mä oon ihan lopussa enkä jaksa ees taistella yhtään missään asiassa enään. kaikki on mulle ''ihan sama''..
Poista