Kun mikään ei riitä...

noniin, jospa sitte taas kirjottelis pitkästä aikaa tännekkin jotain pieniä kuulumisia. Juhannus meni ihan kivasti, oltiin mökillä eikä ollu mitään ongelmia.. ei edes itsetuhoisuutta, sekin nosti päänsä vasta eilen illalla.. väsymys, nälkä, ahdistus kaikki lisäs tota itsemurhan halua ihan sikana. Kauheeta aatellakkin tolleen mut minkäs sille voi. kaikki toi itsetuhoisuus oikeestaan lähti liikkeelle siitä kun mun piti mennä ''keskustelemaan'' herra x:än kanssa meidän suhteesta, tai siis eihän meillä nyt oo ees mitään suhdetta, mutta hänen mielestään meillä ei oo mitään yhteistä tulevaisuutta nyt eikä tuu koskaan olemaankaan ja mun mielestä meidän pitäis olla yhdessä jos herra x haluaa mun olevan onnellinen. Oon ihan tosissani siinä, etten mä halua olla onnellinen jos en saa olla ton ihmisen kanssa... mutta sitten eräs ihminen sano mulle: ''et sä voi rakentaa elämääs pelkän parisuhteen varaan mikä ei edes välttämättä tule onnistumaan''
toi pisti mua vähän miettimään kyllä, mutta ei kauheesti. rakastan edelleen ihan tajuttomasti herra x:ää eikä tää tässä mikskään tuu edes muuttumaan. kivaa vAan olla vitun hirvee lahnavalas, ettei ketään kiinnosta edes seurustella mun kanssani saatikka sitten yhtään mitään muuta. vihaan itseäni niin paljon, ettei mitään järkeä. Jos mä olisin käyttäytynyt toisenlailla, olisin tälläkin hetkellä onnellisesti parisuhteessa.. mutta ei, aina pitää pilata kaikki olemalla helvetin idiootti ja kaikkea muuta paskaa.. Moni varmaan ihmettelee koko juttua, että miks me erottiin.. en halua kuitenkaan niin henkilökohtaista asiaa tänne kertoa :))

Ton ylläolevan tekstin mä kirjottelin viime yönä joskus puol kolmen aikaan kun en millään saanut unta, täällä on niin helkkarin painostava ilma että hiki vaan valu :)Ja nyt tänä yönä näyttää olevan vähän sama vika, läskiahdistus näyttää vaivaavan aika pahastikkin ja sellasta muuta kivaa.. Oon yrittänyt viimeiseen asti välttää ton viiltelyn ,mutta ei se edelleenkään tunnu onnistuvan ja mua vituttaa se ihan yli paljon. Haluaisin vaan niin super paljon, että herra x:ä tajuais sen kuinka tärkee ihminen hän on mulle ja antais mulle anteeks, et voitais koittaa uudelleen tota yhdessä oloa. Mutta ei sitä päivää tule.. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän mä vaivun epätoivoon asioiden suhteen! Mua ei kiinnosta enään yhtään mikään. Mulle on ihan sama miltä mun kämppäni näyttää vaikka olis tulossa talo täyteen vieraita, mulle on ihan sama onko mun koiran karvat takussa vai ei. Ihan sama hyppiikö kissat pöydillä tai onko niitten hiekkalaatikossa pieni läntti pissaa vai ei..Aikasemmin imuroin ainakin 2 kertaa päivässä.. Siivosin kissan hiekat samantein kun vaan huomasin, että kissat oli käynyt tarpeillaan. Kaiken piti aina olla ihan tiptop mattoja myöten lattioilla, yksikin roska pöydällä niin se oli samantein siivottava siitä, jokaisen ruokailun jälkeen hinkkasin lautaset ettei ne vahingossakaan jääny siihen lavuaariin lojumaan. Musta on tullut laiska lahna, enkä jaksa kiinnostua yhtään mistään.. Toisaalta tää raastaa mua itseänikin, enkä todellakaan edes haluais olla kotona yhtään.. Mutta toisaalta, iteppä oon tän paskan valinnut... :/ 

En ymmärrä muuten miten oon voinut paastota joskus ilman mitään ongelmia jopa kakskin viikkoa, nykyään ei oo muuten toivoakaan että pystyis ees pari päivää.. oon puhunut tästä ennenkin tänne, mutta yritin taas tänään syyä mahdollisimman vähän.. arvatkaa sata kertaa, että onnistuinko!! EN TODELLAKAAN!! Vaan syön,syön,syön ja syön.. Eikö mulle mikään riitä tosiaankaan tän syömisen kanssa? Makkaraa on tänä kesänä vedetty enemmän kuin aikoihin.. Tuntuu, että oon lihonnut joku 100 kiloa tässä parin viikon aikana.. enkä todellakaan uskalla mennä enää vaa'alle vaikka mikä olis.. pysyn niin kaukana noista että :)) Mutta nyt lähen syömään iltapalaa vielä.. palaillaan!!

XOXO: Nansku