Noniin, mulla on tässä ollut muutaman päivän postaustaukoa. Oon vähän kasaillut ajatuksia ja miettinyt, että mitä mun täytyy tehdä että tosiaan pääsen tästä anoreksiasta eroon LOPULLISESTI, eikä niin että tää sama ja jatkuva kierre alkais taas kolmannen, neljänne ja viidennen kerran uudelleen!! Koko ajan kuitenkin mun päähäni hiipii ajatus , että en voi antaa noiden lihottaa mua!!
Muutamia todella kauheen isoja itkukohtauksia oon saanut tässä viime päivinä, kait oon alkanut tajuaan sen että mun on nyt _PAKKO_ parantua!! Anoreksia sais vaan lopettaa ton jatkuvan huutelemisen mun korvaani niin tää olis paljon paljon helpompaa!! Äitikin kävi.. Juttelin sen kanssa tästä ja se itki kun sano, että sen on tehnyt niin pitkän aikaa pahaa se, etten oo ymmärtänyt miten vakava mun tilanteeni oikeesti on. Emmä nää itseäni edelleenkään normaalina tai laihana vaan super läskinä, mutta odotan suorastaan sitä päivää että näkisin taas kaiken normaalisti ja voisin saada sitä itseluottamustakin pikkusen takasin, edes ripauksen niin miehellekkin olis helpompaa olla mun kanssani.
Miehen kanssa vähän ollaan suunniteltu tulevaa kesää alustavasti, että tehtäis jotain kivaa koko perheenvoimin. jos kaikki nyt menee tän hoidon puolesta ihan kunnollisesti niin voi tehä muutakin kuin maata osastolla. Aika menee niin nopeesti, ens kuussa tulee puolvuotta täyteen kun alettiin seurustelemaan murun kanssa ♥ ♥ ♥ Tää puolvuotta on ollut jotenkin sanoin kuvaamattonta aikaa, koska jos en olis koskaan alkanut seurustelemaan tuon miehen kanssa en olis tässä elämäntilanteessa, en olis hoidossa! Olisin jatkanut samaa laihduttamista varmaan enemmän kuin nyt tein. Voin vaan kiittää luojaa siitä, että on suonut mulle tommosen ihmisen elämään mun kanssani ♥
Joidenkin mielestä oon ihan mielenvikanen ja teiniangsti ihminen koska mun mielialat heittelee sekuntista toiseen. Ensin oon onnellisempi kun koskaan, toisena hetkenä mua masentaa ihan sairaan paljon.. Ja toisaalta mulla on sellanen neutraali olo, että en tiedä tunnenko mä yhtään mitään?! Ehkä tunnen, mutta en osaa kuitenkaan käsitellä niitä kaikkia tunteita mitä pitäis.
Itsetuhoisuudesta, viiltelystä ja tästä syömishäiriöstä kun pääsen eroon niin oon ehkä maailman tyytyväisin ja onnellisin ihminen, olis tavoitteena että ens vuonna olisin jo _normaali_: Mikä sitten onkaan normaali? Jonkun mielestä angstaava ihminen on normaali, toisen mielestä se on sekasin ja itsekäs.. Kolmas ei välttämättä haluais puuttua koko asiaan :D Itseni mielestä oon ollut normaali koko elämäni, mutta nyt kun tarkemmin ajattelee niin ei mussa ehkä olekkaan ollenkaan normaalia.. En tiedä, ehkä toikin asia selviää mulle pikkuhiljaa kun annan itselleni aikaa parantua!
Kiitos muuten kaikille TAAS KERRAN jotka on jaksanut seurata tätä mun blogiani, mietin jo tossa yhessä vaiheessa että lopettaisin teidän blogien seuraamisen mutta ehän mä sellasta voi tehdä, toisaalta ne tsemppaa mua niin paljon eteenpäin ♥
XOXO: Nansku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit on tervetulleita :)