Ei mitään, ei ketään.

Tää irtiotto arjesta on ollut todella opettavainen kokemus mulle. Se, että oon saanut keskittyä lähinnä vaan itseeni miettimättä mitään muuta on ihan jees, tosin en pysty olemaan hetkeäkään miettimättä herra T:tä. Hän pysyy mun mielessä niin lujasti ettei mitään järkeä. Illalla kun meen nukkumaan mietin sitä ihmistä ja aamulla ensimmäisenä kun avaan silmät, niin tää ihminen on taas mun mielessä. Joinain öinä jopa olen nähnyt untakin tästä ihmisestä :D Oon saanut myös puhuttua mun ystävälle ihan rehellisesti mun tunteistani kaikkia asioita kohtaan, myös herra T:stä jotain! Mutta lähinnä tästä elämäntilanteesta mistä oon ollut ihan hyshys kaikille jopa mun terapeutilleni, mutta kuinka vapauttavaa on se että toi ystävä ei oo tuominnut mua missään vaiheessa ollenkaan vaikka pelkäsin sitä että saisin paskaa kommenttia takasin tyyliin ''iteppä oot soppas keittänyt, vittuako siinä valitat''. mutta ei, pelkkää kannustusta ja positiivista juttelua, ystävä on kertonut paljon omia mielipiteitään koska on ollut samanlaisessa elämäntilanteessa mun kanssa pariinkin otteeseen ja lisäks kamppaillut syömishäiriönkin kanssa tosin siitä on jo useampi vuosi aikaa, mutta silti.. Syömishäiriö on silti ikuisesti siinä ihmisessä ei se mihinkään lähe vaikka parantuis kokonaan. 

Oon lueskellut tällä viikolla montaa uutta blogia ja oon tullut siihen tulokseen että mun pitäs olla onnellinen kun mulla menee näin hyvin noiden syömisten suhteen. Ja kyllähän mä olenkin , sitä ei vaan välttämättä moni ulkopuolinen näe että toi syöminen on joskus ollut mulle kauhea ongelma ja on välillä edelleenkin. Moni ihminen on kysynyt multa miljoonia kertoja että miten oon aina niin hyväntuulinen ja näytän niin kauniilta tai jaksan panostaa ulkonäkööni niin paljon. Todellisuus on se, etten mä todellakaan ole aina hyväntuulinen, mä vaan saan kauheesti voimia pikkuihmisistä ja siitä että mun ympärillä ylipäänsä on ihmisiä. Useammin en jaksa edes meikata, mun meikkaaminen on viime aikoina ollut sitä että laitan nopeesti pari kerrosta ripsaria naamaan ja se siinä.. :D 

Pitkästä aikaa tosi vahva fiilis kaikkeen. Mä jaksan, mä pystyn.. Mä en saa antaa ahdistukselle valtaa ollenkaan nyt, mun on selätettävä se kokonaan. En nimittäin haluais mt-polille nyt ollenkaan kärsimäään jostain ahdistuksen ja paniikinomaisista tunteista kun tiedän, ettei mulla ole mitään hätää ihan tosissaan. Mulla on kaikki hyvin, pääsin eilisestä ahdistuksesta vaan hokemalla tota päässäni ja se auttoi loppujen lopuks kun kaveri tuli paikalle ja kysyi onko mulla kaikki hyvin, ensin vakuuttelin ettei mulla ole mitään hätää nyt just. Mutta toi ystävä huomas että nyt ei oo kaikki ihan kondiksessa ja kaappas mut kainaloon, pidättelin jonkun 20min itkua ja kappas se olo helpotti yllättävän nopeasti! Kuulin taas niitä lukuisia ''Nansku muista puhua jos sulla on jokin hätänä, kukaan ei voi auttaa sua jos sä et avaa suutas ja kerro, kaikki olettaa että sulla on kaikki kunnossa oikeesti jos et vaan kerro asioista'', niin miks toi puhuminen on niin helvetin vaikeeta? -Kirjottaminen on paljon helpompaa. 

XOXO: Nansku